Hiihtelin Perniön metsissä 80-luvun puolivälissä, kuten olin tehnyt jo lapsuuteni hiihtolomista asti. Yhtäkkiä auringon kultaamalla tasaisella hangella kiemurrelleet lähes siniset metsähiiren jäljet pysäyttivät minut.

Näin edessäni jälleen yhden allegorian taiteilijan työstä: vähäiset ovat jälkeni!

Lähes muuttumattomana loin tuolloisen näyn Marathon-näyttelyyn 1987. Tein valkoisesta muovirouheesta lumikentän, jolla kellui suuri jäkälän koristelema kivenlohkare. Harmaan riu'un, jossa riippui virttynyt punainen latumerkki, toin mukanani alkuperäiseltä näkypaikalta. Jälkien tikkiketju syntyi sinisistä nastoista. Olio, joka jäljet oli tehnyt, syntyi yhdistämällä kovalla vaivalla pyydystäämäni metsähiiri ja vieterilelu. Ystäväni Tuomo-Juhani Vuorenmaa otti valokuvan, kun kokosin teostani.

Kuvan näitte ensimmäiseksi tullessanne sivuilleni. Nyt ymmärtänette miksi olen valinnut sen avauskuvaksi...

Niin alkoivat hiiren seikkailut eri yhteyksissä. Yleisesti ottaen se on ympäristötaiteilija M. Meys, kuten sen nimesin ensimmäisellä kerralla, mutta toisaalta avoimesti alter egoni. Olio kerää muistojeni sirpaleita, esineitä, kirjeitä, paikkoja... kuvittaen elämääni. Kohtausten pitkähköt kirjalliset nimet auttavat tapahtumien tulkitsemisessa.

Asunnoksi soin sille äitini entisen ompelutarvikerasian, jonka sisustin jäkälin.